Vesta-Linnea mieli mustana

(Vesta-Linnéas svartaste tanke)
Suom. Tittamari Marttinen.
Kuv. Salla Savolainen.
Tammi & Söderströms 2008

 

 

 

 

 

 

 

Nukuhan jo, Vesta-Linnea

(Sov nu, Vesta-Linnéa)
Suom. Riikka Takala.
Kuv. Salla Savolainen.
Tammi & Söderströms 2003.

 

 

 

 

 

Parasta Vesta-Linnea kirjoissa on Vesta-Linnean kokemuksen kuvaus – niin tarkasti ja osuvasti, että eläytyminen Vesta-Linnean nahkoihin on väistämätöntä. Tekstin hienovireinen tunteiden kuvaus on niin elävää, että kuvitusta ei oikeastaan edes tarvitsisi. Varsinkaan kirjan Vesta-Linnea mieli mustana kuvitus ei yllä tekstin ansaitsemalle tasolle eikä oikeastaan tuo mitään lisää Vesta-Linnean sisäisen elämän ja kokemuksen kuvaukseen.

Molemmat lukemamme Vesta-Linnea -kirjat kuvaavat lapsen kokemusmaailmaa tämän omasta näkökulmasta. Teemoina Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa ovat uusperheen konfliktit, vanhemman ja lapsen ohipuhuminen, kiukku ja sen käsittely sekä huomiontarve. Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjassa teemoina ovat nukkumisvaikeudet, pelot ja niiden käsittely sekä myös perheen sisäinen ohipuhuminen.

Kirjat herättävät aikuisen kysymään itseltään pitäisikö useammin olla itse hiljaa ja kuunnella lasta tai yrittää selvittää mikä lapsen käytöksen taustalla on. Temppuilu ei ole aina vain temppuilua eikä lapsi oma-aloitteisesti osaa aina kertoa mikä häntä vaivaa.

Erityisen maininnan ansaitsee taidokas vakavien aiheiden (kuolema-fantasia) ja ikävien tunteiden (hylätyksi tulemisen tunne, mielipaha kun äiti ei ymmärrä, itsesääli, yksin jäämisen pelko) käsittely ja kuvaus lapsen näkökulmasta. Muistan samat ”minua ei rakasteta yhtä paljon, en ole yhtä tärkeä” -itsesäälin puuskat omasta lapsuudestani ja sisarrussuhteistani.

Itse en pidä Savolaisen sarjakuvamaisesta piirrostyylistä, mutta kuvituksesta löytyy myös mainitsemisen arvoisia hauskoja oivalluksia, kuten äiti kiukkuisena villiminkkinä tai väsyneenä pandakarhuna.

Äidin lisäksi myös tytär on pitänyt kirjoista, tai ainakin kantanut niitä toistuvasti luettavaksi.

Teksti: Kalle Güettler, Rakel Helmsdal

Kuvat: Áslaug Jónsdóttir

Suomennos: Sari Peltonen

Kustannus Oy Pieni Karhu

2010

 

 

 

 

 

 

Kirja siitä, miten pitää puolensa suurempaa vastaan. Joskus on paikallaan pienen ja kiltinkin karjaista ja tuoda mielipiteensä esiin – isomman valtaan ei tarvitse alistua. Ja kun kerran karjaisee kunnolla ja pitää puolensa, niin tasaveroinen ystävyys onkin yhtäkkiä mahdollista.

Minimalistinen paperileikkaus kuvitus ja kirjan fonttien vaihtelu toimivat hyvin. Suurikin hirviö, vaikka on ruma ja käyttäytynyt aiemmin häijysti, on lopulta sympaattinen. Pörheä pieni hirviö taas toimii esikuvana aralle lapselle, joka ristiriitatilanteessa ei uskalla pitää puoliaan.

Donaldson Julia, Scheffler Alex

Kustannus-Mäkelä 2004

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjan kannen möröt nähtyään tyttö oli sitä mieltä että tätä ei kirjastosta meille lainata, mutta kun kerroin että kirjassa pikku mörkö on peloissaan niin neidin ilme kirkastui ja kirja tuli lainattavien pinoon. Ajatus pelkäävästä möröstä on selvästi mörköjä pelkäävälle lapselle mieleen ja kirjasta on pidetty.

 

Kirjan kieli on lorua, jota on jokseenkin ärsyttävä lukea, mutta meillä ainakin kuulija tykkäsi sitä kuunnella. Kirjan juoni – uhkarohkea pikku mörkyli, joka isän kielloista huolimatta lähtee etsimään hirmuista hiirtä ja erehdysten jälkeen lopulta löytää oikean kohteen jännityksen noustessa ja noustessa – on lasten kirjoista tuttu. Ainakin olen lukenut samasta juonesta variaation jossa pikkuhiiri tahtoo nähdä oikean kissan ja etsii sitä ympäri taloa yksin hiippaillen kunnes kohtaa sen ja pakenee. Tämän juonen variaatoista on meillä tykätty. Asiaan kuuluu että etsijä ei tiedä tarkalleen mitä on etsimässä, paitsi että se, mitä etsitään, on hirmuinen ja peloittava. Niin tässäkin kirjassa. Jännitys nousee, mutta toisaalta tunnelmaa lieventää se, että etsijä erehtyy luulemaan jotain muuta etsinnän kohteeksi ja lapsi, jolle luetaan kirjaa ”tietää paremmin” mikä se on mitä etsitään. Tuo etsintä-erehdys-erehdys-erehdys-hirmuinen hiiri/kissa-pakoon -rakenne vetoaa ilmeisesti lapsen huumorintajuun ja samalla luo vähäisen jännitystäkin.

Kuvitus on värikäs, ilmeikäs ja tukee tarinaa. Lisäksi mörkylit, nimensä mukaisesti, eivät ole kovin pelottavia mörköjä vaan sangen sympaattisia, jollaisiksi ne on piirrettykin.

Prinsessan siivet

4.11.2010

Teksti: Kaarina Helakisa

Kuvitus: Heli Hieta

Otava 1999

Finlandia Junior -ehdokkaana 1999

 

 

 

 

 

 

 

Prinsessa sairastuu vakavasti ja koko valtakunta joutuu surun valtaan. Parantajia saapuu ympäri maita ja mantuja, tohtoreita on linnan portilla peninkulmien mittaisessa jonossa. Kukaan ei osaa parantaa prinsessaa. Jostain, kukaan ei tiedä mistä, saapuu mies ”parrakas ja sänkitukkainen, irtonenäinen ja lierihattuinen” joka lupaa parantaa prinsessan eikä tahdo mitään palkkiota. Ei puolta valtakuntaa, ei kuninkaantyttären kättä, ei pikkusormeakaan. Vaan parantamisen lisäksi hän antaa lahjan, josta ei ole lupa yrittää päästä eroon.

Outo mies parantaa prinsessan ja katoaa. Kaikki on hyvin hetken. Sitten prinsessalle alkaa kasvaa siivet, jotka lopulta ovat suuret ja kauniit. Prinsessa lentelee päivät pääksytysten, kuningatar häpeää suunnattomasti, kuningas on neuvoton. Mitä enemmän kuningatar yrittää saada tyttärensä pysymään sisällä ja jalat maassa, sitä innokkaammin tämä lentää. Lopulta vanhemmat ottavat tyttärensä puhutteluun ja koittavat saada tämän ymmärtämään että ihmisen on elettävä jalat maassa, lentohaihtattelu saa loppua.

Seuraavana päivä prinsessa lentää pois. Nyt on vanhempien julistettava kaikkialle se suuri varjeltu salaisuus jota he ovat hävenneet: prinsessalla on siivet. Kaikkialla valtakunnassa etsitään lentävää prinsessaa ja naapurivaltakunnissa ollaan halukkaita tutustumaan ihmeelliseen prinsessaan heti kun tämä palaa. Kaikki ikävöivät tätä. Tarina jatkuu ja lopulta päättyy onnelisesti.

Helakisan kieli on helmeilevää ja pulppuavaa; tarinan käänteet, siipien kasvun yksityiskohdat ja miljöö kuvataan runollisesti ja monisanaisesti. Tämän seurauksena pieni kuulija ei oikein jaksa tarinaan seurata. Onneksi Hiedan värikylläinen kuvitus kiehtoo pientä prinsessaikäistä tyttöä niin että puuduttavimman sanasolinan ohi päästään tarinassa eteenpäinkin. Kuvien värimaailma on syvä ja kirkas, kuvitus sopii saumattomasti yhteen kielen pulppuamisen kanssa. Tytär on meillä kertaalleen pyytänyt lukemaan tämän, mutta havaintojeni mukaan tutkailee kuvia itsekseen usein.

Sinällään tarina ja prinsessan omapäisyys ja omista näkemyksistä kiinnipitäminen on taas sitä esimerkillisyyttä jota varsinkin prinsessatarinoista pienille tytöille toivon (toki kaikesta kirjallisuudesta). Kirjallisuudesta kyllä löytyy omaa tietään kulkevia pikkupoikia ja isompiakin, mutta näitä omapäisiä tyttöjä malliksi pienille tytöille ei ole koskaan liikaa. Nämä ovat loistavaa vastapainoa klassisten satujen prinsessoille, jotka useimmin ovat toiminnan kohteena ja joiden kohtalona on odottaa prinssin suudelmaa tai pelastusta ja tulla annetuksi puolen valtakunnan kylkiäisenä isältä aviomiehelle.

Hämäräkirja

15.10.2010

Teksti: Hannele Mikaela Taivassalo

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Alkuteos: Mörkerboken

TEOS & SÖDERSTRÖMS 2009

 

 

 

 

 

 

 

 

”Ukkonen jyrisee, mikä siellä ujeltaa? Voisiko se olla susi? Vai tuuliko siellä vain ulvoo? Tai jospa kauas puiden varjojen sekaan kätkeytyy jotain vielä pahempaa, jotain täysin tuntematonta. Jospa?”

Synkät mustavalkokuvat, uhkaava alku, Pientä (prinsessaa) pelotteleva hovimarsalkka ja yössä vaanivat velhot ja ryövärit, kuvissa esiintyvät hirviöt ja mustavalkoinen hämäryys. Mietin uskaltaako tätä pienelle pimeää pelkäävälle tytölle lukeakaan. Luimme kuitenkin ja vaikka neitiä pelotti matkan varrella (enemmän kuin Pientä), niin kirja oli selvästi mieleen ja herätti paljon keskustelua. Pelkojen käsittelyn lisäksi kirja herättää elämäntavallisia ja arvoihin liittyviä kysymyksiä: onko tärkeämpää istua aarrekasan päällä lukkojen takana murehtimassa mahdollisia ryöväreitä vai olla huolista vapaa ja onnellinen ilman omaisuutta. Riittääkö puunkolossa oleva asumus ja ystävän seura, miksei ne mene takaisin sinne linnaan? Mitä käy ryöväreille, jotka jäävät linnaan melskaamaan ja mitä hovimarsalkka tekee Pienen lähdettyä linnasta? Kirja jättää kiehtovalla tavalla kysymyksiä auki ja lapsen kanssa keskusteltaviksi, vaikka Pienen ja Raukan välinen lämpö ja onnellisuus vastaakin moneen asiaan.

 

Lisäplussaa kirjalle siitä, että päähenkilö, pieni tyttölapsi nimeltään Pieni, näyttää yhden mallin kohdata ja ylittää pelot. Aktiivisia tyttöpäähenkilöitä lastenkirjoissa ei ole koskaan liikaa.

Kirjoittaneet Jujja ja Tomas Wieslander

Suom. Pirjo Santala

Kuvittanut Sven Nordqvist

Alkuteos: Mamma Mu bygger

koja

Kustannus-Mäkelä Oy, 2007

 

 

 

 

Mainiolla ja ilmeikkäällä Nordqvistin kuvituksella varustettu tarina Mimmi-lehmästä, joka rakentaa majan kyynisen ja kaavoihin kangistuneen Variksen vastustelusta huolimatta. Kirjoja Mimmi-lehmästä löytyy kokonainen sarja, ja näissä Mimmi-lehmän usko itseensä ja omien projektiensa toteuttamiseen on ihailtavaa. Kirjoissa toistuu sama asetelma: Mimmi kiipeää puuhun, sahaa ja naulaa, toisessa kirjassa keinuu, kolmannessa laskee liukumäkeä, vaikka Varis yrittää saada hänet uskomaan etteivät lehmät tee sellaista. Tyynesti hymyillen, Variksen vastaväitteille korvaansa lotkauttamatta Mimmi tekee.  Kirjoissa toistuvasta asetelmasta voi olla montaa mieltä, mutta se, että juoni on jotakuinkin sama kirjasta toiseen ei sinällään ole pahaksi: Mimmi osoittaa esimerkillään että pystyy mihin tahansa mitä itse haluaa ja toisten epäilyille ei pidä antaa sijaa. Tätä asennetta haluan ainakin oman lapseni oppivan.

Nordqvistin kuvitus tukee dialogia: Mimmin innostus välittyy hänen ilmeistään ja Variksen itsetyytyväinen opettavaisuus ja Mimmin puuhien kauhistelu näkyvät jo Variksen asennosta ja silmistä. Ilmeet ja eleet hahmoilla ovat hyvin nordqvistmaiset, mutta meidän perheen Viiru ja Pesos-faneja se ei haittaa.

 

 

 

 

 

” -Kuulehan Mimmi. Ei sahaa voi pidelä hännällä! huusi Varis.

– Ammuu, Varis, sanoi Mimmi Lehmä ja sahasi. -Totta kai voi, jos on häntä. Mutta sitähän ei kaikilla ole. Ja jos ei ole häntää, sillä on vaikea pitää mistään kiinni. Hännällä siis.

-Mutta sinähän sahaat ihan vinoon!

-Ammuu, Varis. Ei se haittaa.

-Kraak! Jos sahaat vinoon, et saa suoraa.

-Kyllä se kelpaa.

-Eikä kelpaa! huusi Varis. – Vino on vino ja suora on suora.

Mimmi oli saanut laudan melkein poikki, mutta alaosaa oli hankala sahata. Silloin Mimmi Lehmä potkaisi lautaa. Se meni heti poikki!

-Katso vain! huusi Mimmi Lehmä. – Osaanpas sahata!”

Variksen asenteissa on jotain, joka muistuttaa kovin naisten tasa-arvoisen aseman vastaista argumentointia joskus muinoin… Lehmät pysykööt ruodussaa, laitumella märehtimässä ja tuijottamassa tyhjää. Mimmi osoittaa että lehmistä on muuhunkin.