Taikatalvi

4.1.2011

Taikatalvi kansi Tove Jansson

Suom. Laila Järvinen

WSOY

1999 (15. painos)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tove Jansson sen paremmin kuin muumitkaan eivät esittelyä kaivanne, mutta tämän kirjan ajattelin nostaa esiin ja suositella kaikille (suosittelu koskee kaikkia Toven alkuperäisiä muumikirjoja). Erityisesti suosittelen kaikille niille vanhemmille, jotka ovat turhautuneita jokapäiväisiin muumipiirrettyihin. Niin olen minäkin, mutta alkuperäiset muumikirjat ovat jotain ihan muuta kuin japanilaiset piirretyt. Toki piirretyissä on aineksia kirjoista, mutta siihen se sitten jääkin. Meidän neli-vuotiaamme ei uskalla katsoa talvijaksoja, mutta Taikatalvea on luettu iltasatuina nyt joululomalla ja joka ilta neiti kinuaa lisää ja lisää.

 

En ala kirjan juonta selostamaan, sen saa selville lukemalla itse kirjan tai siitä kirjoitettuja lukuisia arvosteluja. Kirjan luvut ovat melko pitkiä, mutta jakaantuvat lyhyempiin jaksoihin (tosin meillä on luettu kokonainen luku aina kerrallaan), joten lukemista voi jaksoittaa lapsen jaksamisen mukaan. Meidän neiti on jaksanut kuunneella kokonaisia muumi-kirjoja jo 3-vuotiaana, mutta suosittelisin näitä ehkä viidestä vuodesta ylöspäin – missään tapauksessa nämä kirjat eivät uppoa niin pieniin kuin muumipiirretyt. Huomattavasti isompiin kylläkin. Kirjailijalla on veikeä tapa puhutella lapsikuulijaa/-lukijaa tekstin lomassa – tiedät kyllä – niin että se toimii jopa aikuis(ääneen)lukijan ohi. Tämä ei neljä-vuotiaalle vielä aukea, vaikka hän lumoutuneena tarinaa kuunteleekin.

 

Kuvat ovat aitoa Tovea ja täydentävät tarinaa. Tekstistä löytyy myös tasoja, jotka puhuttelevat enemmän aikuista kuin pientä lasta ja tekevät kirjojen lukemisen mielekkääksi isommallekin lapselle. Näitä on analysoitu arvioissa ja kirjallisuudessa, mutta itseeni vaikutti erityisesti se, kuinka muumipeikko kokee talven toiseuden ja vierauden ja vääränlaisuuden ja kaipaa jotakuta joka olisi iloinen ja yritteliäs eikä vähääkään salaperäinen. Ja kuinka sitten, kun saapuu aktiivinen ja positiivinen reippailijahemuli, hän onkin muumipeikosta epämiellyttävä ja talven tunnelmaan sopimaton. Tove Jansson ei selitä hahmojensa tunteita tai tekemisiä tai heissä tapahtuvia muutoksia vaan jättää ne lukijan koettaviksi.

 

Suosittelen siis kaikille muumipiirrettyjen yksiulotteisiin luonteisiin kyllästyneille vanhemmille. Lisää Tove Janssonin elämästä ja taiteesta voi lukea esimerkiksi Boel Westin elämänkertoteoksesta Tove Jansson, Sanat, kuvat, elämä.

Mainokset

Katerina Janouch

Kuvat: Mervi Lindman

Suomennos: Anna Warras

Tammi, 2007

Pieni kirja iloisesta Ilonasta, joka rakastaa kylpemistä. Tämä on yksi niistä lukemattomista lastenkirjasarjoista, joissapäähenkilö tekee yhdessä kirjassa yhtä asiaa. Tässä kirjassa Ilona kylpee. Jokin viehätys kohdeyleisön silmissä näissä kirjoissa on, koska meilläkin on luettu loputtomasti kuinka Teemu pukee ulkovaatteet, Sanna menee päiväkotiin, ja nyt, kuinka Ilona kylpee.

Tekstiä kirjassa on vähän ja päähenkilö on piirretty lastenkirjoille tavainomaiseen tyyliin, hieman isopäiseksi ja oikein söpöksi. Aikuiselle tämän lukeminen on tylsää, kun toisen lukukerran jälkeen muistaa tekstin ulkoa. Lasta kirja sen sijaan jaksaa viehättää, kerran toisensa jälkeen. Lindmanin kuvitus, joka hauskasti vetää hieman yli realismista, pelastaa aikuislukijankin lopulta. Ilonalla on kylvyssä mukana pehmoeläimet ja laiva, ja niin – huiskis – kuvassa Ilona ja pehmoeläimet seilaavat laivalla. Kuvitus tuo esiin lapsen mielikuvitusseikailujen mahdollisuudet ja kertoo osin ehkä siitä, mikä viehätys näissä arkisissa askareissa lapselle on.