Prinsessan siivet

4.11.2010

Teksti: Kaarina Helakisa

Kuvitus: Heli Hieta

Otava 1999

Finlandia Junior -ehdokkaana 1999

 

 

 

 

 

 

 

Prinsessa sairastuu vakavasti ja koko valtakunta joutuu surun valtaan. Parantajia saapuu ympäri maita ja mantuja, tohtoreita on linnan portilla peninkulmien mittaisessa jonossa. Kukaan ei osaa parantaa prinsessaa. Jostain, kukaan ei tiedä mistä, saapuu mies ”parrakas ja sänkitukkainen, irtonenäinen ja lierihattuinen” joka lupaa parantaa prinsessan eikä tahdo mitään palkkiota. Ei puolta valtakuntaa, ei kuninkaantyttären kättä, ei pikkusormeakaan. Vaan parantamisen lisäksi hän antaa lahjan, josta ei ole lupa yrittää päästä eroon.

Outo mies parantaa prinsessan ja katoaa. Kaikki on hyvin hetken. Sitten prinsessalle alkaa kasvaa siivet, jotka lopulta ovat suuret ja kauniit. Prinsessa lentelee päivät pääksytysten, kuningatar häpeää suunnattomasti, kuningas on neuvoton. Mitä enemmän kuningatar yrittää saada tyttärensä pysymään sisällä ja jalat maassa, sitä innokkaammin tämä lentää. Lopulta vanhemmat ottavat tyttärensä puhutteluun ja koittavat saada tämän ymmärtämään että ihmisen on elettävä jalat maassa, lentohaihtattelu saa loppua.

Seuraavana päivä prinsessa lentää pois. Nyt on vanhempien julistettava kaikkialle se suuri varjeltu salaisuus jota he ovat hävenneet: prinsessalla on siivet. Kaikkialla valtakunnassa etsitään lentävää prinsessaa ja naapurivaltakunnissa ollaan halukkaita tutustumaan ihmeelliseen prinsessaan heti kun tämä palaa. Kaikki ikävöivät tätä. Tarina jatkuu ja lopulta päättyy onnelisesti.

Helakisan kieli on helmeilevää ja pulppuavaa; tarinan käänteet, siipien kasvun yksityiskohdat ja miljöö kuvataan runollisesti ja monisanaisesti. Tämän seurauksena pieni kuulija ei oikein jaksa tarinaan seurata. Onneksi Hiedan värikylläinen kuvitus kiehtoo pientä prinsessaikäistä tyttöä niin että puuduttavimman sanasolinan ohi päästään tarinassa eteenpäinkin. Kuvien värimaailma on syvä ja kirkas, kuvitus sopii saumattomasti yhteen kielen pulppuamisen kanssa. Tytär on meillä kertaalleen pyytänyt lukemaan tämän, mutta havaintojeni mukaan tutkailee kuvia itsekseen usein.

Sinällään tarina ja prinsessan omapäisyys ja omista näkemyksistä kiinnipitäminen on taas sitä esimerkillisyyttä jota varsinkin prinsessatarinoista pienille tytöille toivon (toki kaikesta kirjallisuudesta). Kirjallisuudesta kyllä löytyy omaa tietään kulkevia pikkupoikia ja isompiakin, mutta näitä omapäisiä tyttöjä malliksi pienille tytöille ei ole koskaan liikaa. Nämä ovat loistavaa vastapainoa klassisten satujen prinsessoille, jotka useimmin ovat toiminnan kohteena ja joiden kohtalona on odottaa prinssin suudelmaa tai pelastusta ja tulla annetuksi puolen valtakunnan kylkiäisenä isältä aviomiehelle.

Mainokset

Michael Foreman

Suom. Terhi Leskinen

Alkuteos: Angel and the Box of Time 1997

Kustannus-Mäkelä Oy 1998

 

 

 

 

 

 

Taianomainen tarina Annasta, Annan papasta, vanhasta puulaatikosta, tanssivasta vuohesta sekä aikamatkasta. Vai oliko se sittenkin unta? Anna matkustaa papan kanssa, pappa pysähtyy esiintymään, soittaa huiluaan, laatikosta hyppää esiin vuohi, joka tanssi ja tanssii kunnes PAM! iso savupilvi peittää kaiken ja Anna, pappa ja laatikko ovat autossa matkalla poispäin. Kun pappa pysähtyy huoltoasemalle ja menee ostamaan syömistä, Annalle tulee huoli vuohesta ja hän kurkistaa laatikkoon… Laatikon avaus vie Annan matkalle kohti menneisyyttä, halki preeriatasankojen, lumilakeuksien, intiaanien kylien ja valtameren ylityksen kautta kohti vanhaa Välimerellistä seutua, jossa huilua soittava mies, joka oli papan näköinen mutta ei voinut olla pappa, soitti ja vuohet tanssivat.

Kuvitus kirjassa on taidokas ja yksityiskohtainen ja lisää toistuvan teemaan tenhoa, mutta omaan makuuni kirjan värisävyt ovat liian pastelliset. 3-vuotiaalle, jonka aika-käsitys on vielä sangen hatara, kirjan syvä juoni ja aikamatkailulla leikittely ei aukea, mutta toisto tenhoaa noinkin pieneen. Isommalle lapselle, jolla on jo käsitys ajankulusta, historiasta ja maanosista ja edellytykset ymmärtää sen kaltaisia asioita kuin siirtolaisuus Amerikkaan, tämä kirja voisi olla hyvinkin kiehtova. Siihen, matkustiko Anna ajassa, vai uneksiko kaiken, ei edes tarvitse saada vastausta.

Helmen Heine

Suom. Auli Hurme-Keränen

Alkuteos: Die wunderbare Reise durch die Nacht

Kustannus-Mäkelä Oy 1989

 

 

 

 

 

 

Vanha kirja, jota tuskin saa enää käsiinsä muualta kuin kirjastosta, josta se toistuvasti tarttuu matkaamme. Tämä on luettu iltasatuna kymmeninä ja taas kymmeninä iltoina eikä lapsi kyllästy koskaan. Loistavan unenomaisen tarinan ja tekstien lyhyyden vuoksi aikuinenkaan ei kyllästy ihan pian.

Kirjassa lähdetään Yön johdattamina matkalle, jota Yö yhdessä sisarensa Unen kanssa vie kohti aamunkoittoa. Mainiot kuvat, joihin on sopivasti piilotettu hauskoja yksityiskohtia, kuljettavat tekstin kanssa tarinaa eteenpäin ja lukijaa läpi yön. Mistä tietää että on unessa? Unenomaiset kuvat kertovat sen yhdessä tekstin kanssa.

 

”Jos putoat kirkontornista, muttet taita niskaasi, silloin olet paratiisissa.”

”Yö ja Uni ovat kanssasi ja suojelevat sinua kaiken matkaa. Vasta seuraavana aamuna herätyskello ajaa sinut pois paratiisista. Matka päivään alkaa.”

Tämän kirjan jälkeen on turvallista nukahtaa.

Hämäräkirja

15.10.2010

Teksti: Hannele Mikaela Taivassalo

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Henriikka Tavi

Alkuteos: Mörkerboken

TEOS & SÖDERSTRÖMS 2009

 

 

 

 

 

 

 

 

”Ukkonen jyrisee, mikä siellä ujeltaa? Voisiko se olla susi? Vai tuuliko siellä vain ulvoo? Tai jospa kauas puiden varjojen sekaan kätkeytyy jotain vielä pahempaa, jotain täysin tuntematonta. Jospa?”

Synkät mustavalkokuvat, uhkaava alku, Pientä (prinsessaa) pelotteleva hovimarsalkka ja yössä vaanivat velhot ja ryövärit, kuvissa esiintyvät hirviöt ja mustavalkoinen hämäryys. Mietin uskaltaako tätä pienelle pimeää pelkäävälle tytölle lukeakaan. Luimme kuitenkin ja vaikka neitiä pelotti matkan varrella (enemmän kuin Pientä), niin kirja oli selvästi mieleen ja herätti paljon keskustelua. Pelkojen käsittelyn lisäksi kirja herättää elämäntavallisia ja arvoihin liittyviä kysymyksiä: onko tärkeämpää istua aarrekasan päällä lukkojen takana murehtimassa mahdollisia ryöväreitä vai olla huolista vapaa ja onnellinen ilman omaisuutta. Riittääkö puunkolossa oleva asumus ja ystävän seura, miksei ne mene takaisin sinne linnaan? Mitä käy ryöväreille, jotka jäävät linnaan melskaamaan ja mitä hovimarsalkka tekee Pienen lähdettyä linnasta? Kirja jättää kiehtovalla tavalla kysymyksiä auki ja lapsen kanssa keskusteltaviksi, vaikka Pienen ja Raukan välinen lämpö ja onnellisuus vastaakin moneen asiaan.

 

Lisäplussaa kirjalle siitä, että päähenkilö, pieni tyttölapsi nimeltään Pieni, näyttää yhden mallin kohdata ja ylittää pelot. Aktiivisia tyttöpäähenkilöitä lastenkirjoissa ei ole koskaan liikaa.

Valmistajan nettisivujen mukaan hauska peli, jossa on seitsemän hauskaa vaikeustasoa. Iäksi suositellaan neljästä vuodesta ylöspäin. Muumihahmot ovat toki aina lasten mieleen, niin meilläkin, ja kun kirjaimet kiinnostavat, niin päätyi tämä peli meillekin. Varsin turhaan. Mainostetuista seitsemästä vaikeustasosta pari jäi heti käyttämättä kun tyttö osasi jo valmiiksi isot kirjaimet. Parilla pelikerralla neiti oppi pienet kirjaimet. Alusta asti lasta hämmensi se, että helpommissa pelivaihtoehdoissa kirjaimia laitetaan vain laudalle ja ne eivät muodosta mitään sanaa. Hän haluaisi kirjoittaa oikeita sanoja ja seitsemästä ”vaikeustasosta” viimeillä näin tehdäänkin. Ongelma on vain siinä, että pelin sääntöjen mukaan pelatessa ne sanat pitäisi jo osata kirjoittaa ja sitten tarkistaa ”tarkistusnauhasta”. Kun lapsi on vaiheessa jossa osaa jo kaikki aakkoset mutta ei lue tai kirjoita, niin sopivaa vaikeustasoa pelistä ei löydy. Ja voin kuvitella, että siinä vaiheessa kun hän jo osaa kirjoittaa minkä vain sanan, ei pelkkä muumihahmojen läsnäolo takaa kiinnostusta noiden muutamien sanojen kirjoittaamiseen. Vanhemman avullakin sanoja voi toki nyt jo kirjoittaa, mutta meillä se käytännössä tarkoittaa sitä, että tyttö tunnistaa sanan alkukirjaimen ja vanhempi kertoo loput, pieni neiti ei vielä niitä osaa ”kuulla”.

Oma puutteensa pelissä on lisäksi se, että sanoja kirjoitetaan pelissä olevien kuvakorttien perusteella. Esimerkkeinä ”onki”, ”teltta”, ”esiliina”, ”bikinit”. Koko pelissä, isot ja pienet kirjaimet yhteenlaskettuna, on kuitenkin vain kaksi i-kirjainta. Siis peli on ilmeisesti käännetty jostain toisesta kielestä suomeen ja jätetty tarkistamatta vokaalien riittävyys suomen kielen sanoihin. Tai sitten kyseessä on muten vain huolimattomuus. Muumihahmoilla varustettuna voi lapsille myydä mitä vain. (Olen vokaalien riittämättömyydestä lähettänyt valmistajalle tämän omia palautekanavia pitkin palautetta, johon ei koskaan vastattu.)

 

Muumeilta löytyy kyllä hyvääkin: Pelikon valmistama Muumipeli on oivallinen ja hyvin suunniteltu, jaksaa viihdyttää aikuistakin. Vajaa neljävuotiaskin jaksaa keskittyä tuon puolituntia, sen verran jännä peli on, välillä melkein liiankin jännä. Arvostelu siitä löytyy täältä. Nyt pitäisi vielä löytää hyvä kirjainpeli, jonka avulla tyttö oppisi yhdistämään kirjaimet sanoiksi.

Kirjoittaneet Jujja ja Tomas Wieslander

Suom. Pirjo Santala

Kuvittanut Sven Nordqvist

Alkuteos: Mamma Mu bygger

koja

Kustannus-Mäkelä Oy, 2007

 

 

 

 

Mainiolla ja ilmeikkäällä Nordqvistin kuvituksella varustettu tarina Mimmi-lehmästä, joka rakentaa majan kyynisen ja kaavoihin kangistuneen Variksen vastustelusta huolimatta. Kirjoja Mimmi-lehmästä löytyy kokonainen sarja, ja näissä Mimmi-lehmän usko itseensä ja omien projektiensa toteuttamiseen on ihailtavaa. Kirjoissa toistuu sama asetelma: Mimmi kiipeää puuhun, sahaa ja naulaa, toisessa kirjassa keinuu, kolmannessa laskee liukumäkeä, vaikka Varis yrittää saada hänet uskomaan etteivät lehmät tee sellaista. Tyynesti hymyillen, Variksen vastaväitteille korvaansa lotkauttamatta Mimmi tekee.  Kirjoissa toistuvasta asetelmasta voi olla montaa mieltä, mutta se, että juoni on jotakuinkin sama kirjasta toiseen ei sinällään ole pahaksi: Mimmi osoittaa esimerkillään että pystyy mihin tahansa mitä itse haluaa ja toisten epäilyille ei pidä antaa sijaa. Tätä asennetta haluan ainakin oman lapseni oppivan.

Nordqvistin kuvitus tukee dialogia: Mimmin innostus välittyy hänen ilmeistään ja Variksen itsetyytyväinen opettavaisuus ja Mimmin puuhien kauhistelu näkyvät jo Variksen asennosta ja silmistä. Ilmeet ja eleet hahmoilla ovat hyvin nordqvistmaiset, mutta meidän perheen Viiru ja Pesos-faneja se ei haittaa.

 

 

 

 

 

” -Kuulehan Mimmi. Ei sahaa voi pidelä hännällä! huusi Varis.

– Ammuu, Varis, sanoi Mimmi Lehmä ja sahasi. -Totta kai voi, jos on häntä. Mutta sitähän ei kaikilla ole. Ja jos ei ole häntää, sillä on vaikea pitää mistään kiinni. Hännällä siis.

-Mutta sinähän sahaat ihan vinoon!

-Ammuu, Varis. Ei se haittaa.

-Kraak! Jos sahaat vinoon, et saa suoraa.

-Kyllä se kelpaa.

-Eikä kelpaa! huusi Varis. – Vino on vino ja suora on suora.

Mimmi oli saanut laudan melkein poikki, mutta alaosaa oli hankala sahata. Silloin Mimmi Lehmä potkaisi lautaa. Se meni heti poikki!

-Katso vain! huusi Mimmi Lehmä. – Osaanpas sahata!”

Variksen asenteissa on jotain, joka muistuttaa kovin naisten tasa-arvoisen aseman vastaista argumentointia joskus muinoin… Lehmät pysykööt ruodussaa, laitumella märehtimässä ja tuijottamassa tyhjää. Mimmi osoittaa että lehmistä on muuhunkin.

Mörön unisukat

8.10.2010

Nina Haiko

Lasten Keskus

Helsinki, 2007

 

 

 

 

 

 

 

Kirjassa on päähenkilönä Jussi, joka pelkää pimeää ja mörköjä, sekä maailman söpöin pikkumörkö, joka itkee yksinäisyyttään kun kaikki pelkäävät häntä. Jussi ystävästyy lampaita hoitavan ja sukkia kutovan pikkumörön kanssa ja mörkö kertoo Jussille, kuinka pelot suurenevat hirmuisiksi ja sen takia kaikki pitävät pikkumörköäkin suurena ja kauhistuttavana. Mörkö tutustuttaa Jussin herra Pimeään, joka kertoo miksi yöllä on pimeää.

Hellyttävä kirja luettavaksi pimeänpelkoiselle lapselle. Jussi, pikkumörkö ja herra Pimeä auttavat vanhempia sen vakuuttamisessa, ettei yöllä ja piemässä ole mitään pelättävää.