Tähtien vieraana

22.11.2010

Teksti: Elisabeth Elmsén

Kuvitus: Ingela Bergmann

Suomennos: Auli Hurme-Keränen

(Alkuteos: Skimrande tårar och toner)

Kustannus-Mäkelä Oy 1991, Karkkila.

 

 

 

 

 

Tarina kiusaamisen jälkeisestä syyllisyydestä ja matkasta tähtikuvioiden vieraana. Tarina päähenkilöinä ovat Miia, joka on kiusannut pikkusiskoaan Mollaa eikä tahdo saada unta, sekä Iso Karhu, joka on ollut tuhma Pienelle Karhulle. Ison Karhun mukana Miia kulkee tähtikuvion luota toiselle etsimässä Pientä Karhua. Kirjassa tähtikuviot tulevat esitellyksi pienelle lukijalle hauskan konkreettisessa asussa, kun Iso Karhu ja Miia matkaavat Otavan vaunuilla etsimässä Pientä Karhua, joka lopulta löytyy Siriuksen linnasta. Viimeisellä aukeamalla samat tähtikuviot esitellään tähtikuvioina, joita voi sitten tähyillä yötaivaalta.

Kuvitus on paikoin hyvää ja oivaltavaa, paikoin kömpelöä ja ärsyttävää. Kuvissa on oivaltavia yksityiskohtia, kuten kuvan laidan yli tulevat tyynynkulmat, viherkasvit, linnanhuiput ja salamatkustajan kulkeva hiiri, joka ei esiinny itse tarinassa. Tähtitaivasmaisemat ovat upeita. Miian kasvojen piirrosjälki on ärsyttävän epävakaata. Kauempaa kuvattuna, suuripirteisin vedoin piirrettynä kasvoissa ei ole valittamista, mutta muutamassa kuvassa kasvot on piirretty läheltä ja tarkkoina eikä ratkaisu ole onnistunut sen paremmin tyylillisesti kuin piirrosjäljeltäkään. Pikkutyttö Miia ei näytä söpöltä pikkutytöltä sen paremmin kuin Sirius maailman kauneimmalta tytöltä.

 

Mainokset

Katerina Janouch

Kuvat: Mervi Lindman

Suomennos: Anna Warras

Tammi, 2007

Pieni kirja iloisesta Ilonasta, joka rakastaa kylpemistä. Tämä on yksi niistä lukemattomista lastenkirjasarjoista, joissapäähenkilö tekee yhdessä kirjassa yhtä asiaa. Tässä kirjassa Ilona kylpee. Jokin viehätys kohdeyleisön silmissä näissä kirjoissa on, koska meilläkin on luettu loputtomasti kuinka Teemu pukee ulkovaatteet, Sanna menee päiväkotiin, ja nyt, kuinka Ilona kylpee.

Tekstiä kirjassa on vähän ja päähenkilö on piirretty lastenkirjoille tavainomaiseen tyyliin, hieman isopäiseksi ja oikein söpöksi. Aikuiselle tämän lukeminen on tylsää, kun toisen lukukerran jälkeen muistaa tekstin ulkoa. Lasta kirja sen sijaan jaksaa viehättää, kerran toisensa jälkeen. Lindmanin kuvitus, joka hauskasti vetää hieman yli realismista, pelastaa aikuislukijankin lopulta. Ilonalla on kylvyssä mukana pehmoeläimet ja laiva, ja niin – huiskis – kuvassa Ilona ja pehmoeläimet seilaavat laivalla. Kuvitus tuo esiin lapsen mielikuvitusseikailujen mahdollisuudet ja kertoo osin ehkä siitä, mikä viehätys näissä arkisissa askareissa lapselle on.

Prinsessan siivet

4.11.2010

Teksti: Kaarina Helakisa

Kuvitus: Heli Hieta

Otava 1999

Finlandia Junior -ehdokkaana 1999

 

 

 

 

 

 

 

Prinsessa sairastuu vakavasti ja koko valtakunta joutuu surun valtaan. Parantajia saapuu ympäri maita ja mantuja, tohtoreita on linnan portilla peninkulmien mittaisessa jonossa. Kukaan ei osaa parantaa prinsessaa. Jostain, kukaan ei tiedä mistä, saapuu mies ”parrakas ja sänkitukkainen, irtonenäinen ja lierihattuinen” joka lupaa parantaa prinsessan eikä tahdo mitään palkkiota. Ei puolta valtakuntaa, ei kuninkaantyttären kättä, ei pikkusormeakaan. Vaan parantamisen lisäksi hän antaa lahjan, josta ei ole lupa yrittää päästä eroon.

Outo mies parantaa prinsessan ja katoaa. Kaikki on hyvin hetken. Sitten prinsessalle alkaa kasvaa siivet, jotka lopulta ovat suuret ja kauniit. Prinsessa lentelee päivät pääksytysten, kuningatar häpeää suunnattomasti, kuningas on neuvoton. Mitä enemmän kuningatar yrittää saada tyttärensä pysymään sisällä ja jalat maassa, sitä innokkaammin tämä lentää. Lopulta vanhemmat ottavat tyttärensä puhutteluun ja koittavat saada tämän ymmärtämään että ihmisen on elettävä jalat maassa, lentohaihtattelu saa loppua.

Seuraavana päivä prinsessa lentää pois. Nyt on vanhempien julistettava kaikkialle se suuri varjeltu salaisuus jota he ovat hävenneet: prinsessalla on siivet. Kaikkialla valtakunnassa etsitään lentävää prinsessaa ja naapurivaltakunnissa ollaan halukkaita tutustumaan ihmeelliseen prinsessaan heti kun tämä palaa. Kaikki ikävöivät tätä. Tarina jatkuu ja lopulta päättyy onnelisesti.

Helakisan kieli on helmeilevää ja pulppuavaa; tarinan käänteet, siipien kasvun yksityiskohdat ja miljöö kuvataan runollisesti ja monisanaisesti. Tämän seurauksena pieni kuulija ei oikein jaksa tarinaan seurata. Onneksi Hiedan värikylläinen kuvitus kiehtoo pientä prinsessaikäistä tyttöä niin että puuduttavimman sanasolinan ohi päästään tarinassa eteenpäinkin. Kuvien värimaailma on syvä ja kirkas, kuvitus sopii saumattomasti yhteen kielen pulppuamisen kanssa. Tytär on meillä kertaalleen pyytänyt lukemaan tämän, mutta havaintojeni mukaan tutkailee kuvia itsekseen usein.

Sinällään tarina ja prinsessan omapäisyys ja omista näkemyksistä kiinnipitäminen on taas sitä esimerkillisyyttä jota varsinkin prinsessatarinoista pienille tytöille toivon (toki kaikesta kirjallisuudesta). Kirjallisuudesta kyllä löytyy omaa tietään kulkevia pikkupoikia ja isompiakin, mutta näitä omapäisiä tyttöjä malliksi pienille tytöille ei ole koskaan liikaa. Nämä ovat loistavaa vastapainoa klassisten satujen prinsessoille, jotka useimmin ovat toiminnan kohteena ja joiden kohtalona on odottaa prinssin suudelmaa tai pelastusta ja tulla annetuksi puolen valtakunnan kylkiäisenä isältä aviomiehelle.

Michael Foreman

Suom. Terhi Leskinen

Alkuteos: Angel and the Box of Time 1997

Kustannus-Mäkelä Oy 1998

 

 

 

 

 

 

Taianomainen tarina Annasta, Annan papasta, vanhasta puulaatikosta, tanssivasta vuohesta sekä aikamatkasta. Vai oliko se sittenkin unta? Anna matkustaa papan kanssa, pappa pysähtyy esiintymään, soittaa huiluaan, laatikosta hyppää esiin vuohi, joka tanssi ja tanssii kunnes PAM! iso savupilvi peittää kaiken ja Anna, pappa ja laatikko ovat autossa matkalla poispäin. Kun pappa pysähtyy huoltoasemalle ja menee ostamaan syömistä, Annalle tulee huoli vuohesta ja hän kurkistaa laatikkoon… Laatikon avaus vie Annan matkalle kohti menneisyyttä, halki preeriatasankojen, lumilakeuksien, intiaanien kylien ja valtameren ylityksen kautta kohti vanhaa Välimerellistä seutua, jossa huilua soittava mies, joka oli papan näköinen mutta ei voinut olla pappa, soitti ja vuohet tanssivat.

Kuvitus kirjassa on taidokas ja yksityiskohtainen ja lisää toistuvan teemaan tenhoa, mutta omaan makuuni kirjan värisävyt ovat liian pastelliset. 3-vuotiaalle, jonka aika-käsitys on vielä sangen hatara, kirjan syvä juoni ja aikamatkailulla leikittely ei aukea, mutta toisto tenhoaa noinkin pieneen. Isommalle lapselle, jolla on jo käsitys ajankulusta, historiasta ja maanosista ja edellytykset ymmärtää sen kaltaisia asioita kuin siirtolaisuus Amerikkaan, tämä kirja voisi olla hyvinkin kiehtova. Siihen, matkustiko Anna ajassa, vai uneksiko kaiken, ei edes tarvitse saada vastausta.