Elämän kehitys

Stephen Webster

Suom. Iiris Kalliola

Otava 2000.

 

 

 

 

 

 

 

Kun lapsi katkaisee ruuhkabussin ajatuksiinsa vaipuneen hiljaisuuden kysymällä heleällä äänellä ”äiti, mistä ensimmäinen ihminen tuli?”, on helpointa todeta, että olemme menossa kirjastoon, katsotaan sieltä jokin kirja aiheesta. Ja kyllähän sieltä kirja löytyi. Varsinaisesti tämä  Elämän kehitys -tietokirja on tarkoitettu paljon vanhemmille lapsille kuin 4-vuotiaille, mutta kuvineen käy tarkoitukseensa: evoluution ja ihmisen kehityshistorian selittämiseen.

Tunti taisi mennä kun äiti mutkia oikoen ja vain muutaman luvun valiten selitti lapselle ihmisen evoluution pääpiirteissään. Eri asia on sitten, paljonko kaikesta jäi neli-vuotiaalle mieleen. Kovasti aihe kyllä kiinnostaa ja lisää selitystä olisi pitänyt saada. Myöskään se, että koko kirjaa ei käydä läpi, ei meinannut mennä millään perille. Teksti kirjassa on vielä tuon ikäiselle liian vaikeaa, joten kirjaa ei voi suoranaisesti lukea vaan sisältö on selitettävä – mistä riittää haastetta aikuisellekin. Toisaalta tämä kirja kelpaisi alakoululaisellekin aiheeseen tutustumiseen.

Kuvia on paljon, ne ovat loistavia väreissään ja niistä riittää ihmeteltävää, kuten se ovatko ihmisapinat apinoita vai ihmisiä ja miksi piirroskuvan homo habilis -lapset nännättävät toisilleen ihan kuin ihmislapsetkin. Piirroskuvat homo erectuksesta, homo habiliksesta ja homo sapiensista, samoin kuin kuvat eri lajien kallojen eroista auttoivat merkittävästi lajien kehityksen selittämistä.

Mainokset

Vesta-Linnea mieli mustana

(Vesta-Linnéas svartaste tanke)
Suom. Tittamari Marttinen.
Kuv. Salla Savolainen.
Tammi & Söderströms 2008

 

 

 

 

 

 

 

Nukuhan jo, Vesta-Linnea

(Sov nu, Vesta-Linnéa)
Suom. Riikka Takala.
Kuv. Salla Savolainen.
Tammi & Söderströms 2003.

 

 

 

 

 

Parasta Vesta-Linnea kirjoissa on Vesta-Linnean kokemuksen kuvaus – niin tarkasti ja osuvasti, että eläytyminen Vesta-Linnean nahkoihin on väistämätöntä. Tekstin hienovireinen tunteiden kuvaus on niin elävää, että kuvitusta ei oikeastaan edes tarvitsisi. Varsinkaan kirjan Vesta-Linnea mieli mustana kuvitus ei yllä tekstin ansaitsemalle tasolle eikä oikeastaan tuo mitään lisää Vesta-Linnean sisäisen elämän ja kokemuksen kuvaukseen.

Molemmat lukemamme Vesta-Linnea -kirjat kuvaavat lapsen kokemusmaailmaa tämän omasta näkökulmasta. Teemoina Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa ovat uusperheen konfliktit, vanhemman ja lapsen ohipuhuminen, kiukku ja sen käsittely sekä huomiontarve. Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjassa teemoina ovat nukkumisvaikeudet, pelot ja niiden käsittely sekä myös perheen sisäinen ohipuhuminen.

Kirjat herättävät aikuisen kysymään itseltään pitäisikö useammin olla itse hiljaa ja kuunnella lasta tai yrittää selvittää mikä lapsen käytöksen taustalla on. Temppuilu ei ole aina vain temppuilua eikä lapsi oma-aloitteisesti osaa aina kertoa mikä häntä vaivaa.

Erityisen maininnan ansaitsee taidokas vakavien aiheiden (kuolema-fantasia) ja ikävien tunteiden (hylätyksi tulemisen tunne, mielipaha kun äiti ei ymmärrä, itsesääli, yksin jäämisen pelko) käsittely ja kuvaus lapsen näkökulmasta. Muistan samat ”minua ei rakasteta yhtä paljon, en ole yhtä tärkeä” -itsesäälin puuskat omasta lapsuudestani ja sisarrussuhteistani.

Itse en pidä Savolaisen sarjakuvamaisesta piirrostyylistä, mutta kuvituksesta löytyy myös mainitsemisen arvoisia hauskoja oivalluksia, kuten äiti kiukkuisena villiminkkinä tai väsyneenä pandakarhuna.

Äidin lisäksi myös tytär on pitänyt kirjoista, tai ainakin kantanut niitä toistuvasti luettavaksi.

Taikatalvi

4.1.2011

Taikatalvi kansi Tove Jansson

Suom. Laila Järvinen

WSOY

1999 (15. painos)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tove Jansson sen paremmin kuin muumitkaan eivät esittelyä kaivanne, mutta tämän kirjan ajattelin nostaa esiin ja suositella kaikille (suosittelu koskee kaikkia Toven alkuperäisiä muumikirjoja). Erityisesti suosittelen kaikille niille vanhemmille, jotka ovat turhautuneita jokapäiväisiin muumipiirrettyihin. Niin olen minäkin, mutta alkuperäiset muumikirjat ovat jotain ihan muuta kuin japanilaiset piirretyt. Toki piirretyissä on aineksia kirjoista, mutta siihen se sitten jääkin. Meidän neli-vuotiaamme ei uskalla katsoa talvijaksoja, mutta Taikatalvea on luettu iltasatuina nyt joululomalla ja joka ilta neiti kinuaa lisää ja lisää.

 

En ala kirjan juonta selostamaan, sen saa selville lukemalla itse kirjan tai siitä kirjoitettuja lukuisia arvosteluja. Kirjan luvut ovat melko pitkiä, mutta jakaantuvat lyhyempiin jaksoihin (tosin meillä on luettu kokonainen luku aina kerrallaan), joten lukemista voi jaksoittaa lapsen jaksamisen mukaan. Meidän neiti on jaksanut kuunneella kokonaisia muumi-kirjoja jo 3-vuotiaana, mutta suosittelisin näitä ehkä viidestä vuodesta ylöspäin – missään tapauksessa nämä kirjat eivät uppoa niin pieniin kuin muumipiirretyt. Huomattavasti isompiin kylläkin. Kirjailijalla on veikeä tapa puhutella lapsikuulijaa/-lukijaa tekstin lomassa – tiedät kyllä – niin että se toimii jopa aikuis(ääneen)lukijan ohi. Tämä ei neljä-vuotiaalle vielä aukea, vaikka hän lumoutuneena tarinaa kuunteleekin.

 

Kuvat ovat aitoa Tovea ja täydentävät tarinaa. Tekstistä löytyy myös tasoja, jotka puhuttelevat enemmän aikuista kuin pientä lasta ja tekevät kirjojen lukemisen mielekkääksi isommallekin lapselle. Näitä on analysoitu arvioissa ja kirjallisuudessa, mutta itseeni vaikutti erityisesti se, kuinka muumipeikko kokee talven toiseuden ja vierauden ja vääränlaisuuden ja kaipaa jotakuta joka olisi iloinen ja yritteliäs eikä vähääkään salaperäinen. Ja kuinka sitten, kun saapuu aktiivinen ja positiivinen reippailijahemuli, hän onkin muumipeikosta epämiellyttävä ja talven tunnelmaan sopimaton. Tove Jansson ei selitä hahmojensa tunteita tai tekemisiä tai heissä tapahtuvia muutoksia vaan jättää ne lukijan koettaviksi.

 

Suosittelen siis kaikille muumipiirrettyjen yksiulotteisiin luonteisiin kyllästyneille vanhemmille. Lisää Tove Janssonin elämästä ja taiteesta voi lukea esimerkiksi Boel Westin elämänkertoteoksesta Tove Jansson, Sanat, kuvat, elämä.

Teksti: Kalle Güettler, Rakel Helmsdal

Kuvat: Áslaug Jónsdóttir

Suomennos: Sari Peltonen

Kustannus Oy Pieni Karhu

2010

 

 

 

 

 

 

Kirja siitä, miten pitää puolensa suurempaa vastaan. Joskus on paikallaan pienen ja kiltinkin karjaista ja tuoda mielipiteensä esiin – isomman valtaan ei tarvitse alistua. Ja kun kerran karjaisee kunnolla ja pitää puolensa, niin tasaveroinen ystävyys onkin yhtäkkiä mahdollista.

Minimalistinen paperileikkaus kuvitus ja kirjan fonttien vaihtelu toimivat hyvin. Suurikin hirviö, vaikka on ruma ja käyttäytynyt aiemmin häijysti, on lopulta sympaattinen. Pörheä pieni hirviö taas toimii esikuvana aralle lapselle, joka ristiriitatilanteessa ei uskalla pitää puoliaan.

Donaldson Julia, Scheffler Alex

Kustannus-Mäkelä 2004

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjan kannen möröt nähtyään tyttö oli sitä mieltä että tätä ei kirjastosta meille lainata, mutta kun kerroin että kirjassa pikku mörkö on peloissaan niin neidin ilme kirkastui ja kirja tuli lainattavien pinoon. Ajatus pelkäävästä möröstä on selvästi mörköjä pelkäävälle lapselle mieleen ja kirjasta on pidetty.

 

Kirjan kieli on lorua, jota on jokseenkin ärsyttävä lukea, mutta meillä ainakin kuulija tykkäsi sitä kuunnella. Kirjan juoni – uhkarohkea pikku mörkyli, joka isän kielloista huolimatta lähtee etsimään hirmuista hiirtä ja erehdysten jälkeen lopulta löytää oikean kohteen jännityksen noustessa ja noustessa – on lasten kirjoista tuttu. Ainakin olen lukenut samasta juonesta variaation jossa pikkuhiiri tahtoo nähdä oikean kissan ja etsii sitä ympäri taloa yksin hiippaillen kunnes kohtaa sen ja pakenee. Tämän juonen variaatoista on meillä tykätty. Asiaan kuuluu että etsijä ei tiedä tarkalleen mitä on etsimässä, paitsi että se, mitä etsitään, on hirmuinen ja peloittava. Niin tässäkin kirjassa. Jännitys nousee, mutta toisaalta tunnelmaa lieventää se, että etsijä erehtyy luulemaan jotain muuta etsinnän kohteeksi ja lapsi, jolle luetaan kirjaa ”tietää paremmin” mikä se on mitä etsitään. Tuo etsintä-erehdys-erehdys-erehdys-hirmuinen hiiri/kissa-pakoon -rakenne vetoaa ilmeisesti lapsen huumorintajuun ja samalla luo vähäisen jännitystäkin.

Kuvitus on värikäs, ilmeikäs ja tukee tarinaa. Lisäksi mörkylit, nimensä mukaisesti, eivät ole kovin pelottavia mörköjä vaan sangen sympaattisia, jollaisiksi ne on piirrettykin.

Tähtien vieraana

22.11.2010

Teksti: Elisabeth Elmsén

Kuvitus: Ingela Bergmann

Suomennos: Auli Hurme-Keränen

(Alkuteos: Skimrande tårar och toner)

Kustannus-Mäkelä Oy 1991, Karkkila.

 

 

 

 

 

Tarina kiusaamisen jälkeisestä syyllisyydestä ja matkasta tähtikuvioiden vieraana. Tarina päähenkilöinä ovat Miia, joka on kiusannut pikkusiskoaan Mollaa eikä tahdo saada unta, sekä Iso Karhu, joka on ollut tuhma Pienelle Karhulle. Ison Karhun mukana Miia kulkee tähtikuvion luota toiselle etsimässä Pientä Karhua. Kirjassa tähtikuviot tulevat esitellyksi pienelle lukijalle hauskan konkreettisessa asussa, kun Iso Karhu ja Miia matkaavat Otavan vaunuilla etsimässä Pientä Karhua, joka lopulta löytyy Siriuksen linnasta. Viimeisellä aukeamalla samat tähtikuviot esitellään tähtikuvioina, joita voi sitten tähyillä yötaivaalta.

Kuvitus on paikoin hyvää ja oivaltavaa, paikoin kömpelöä ja ärsyttävää. Kuvissa on oivaltavia yksityiskohtia, kuten kuvan laidan yli tulevat tyynynkulmat, viherkasvit, linnanhuiput ja salamatkustajan kulkeva hiiri, joka ei esiinny itse tarinassa. Tähtitaivasmaisemat ovat upeita. Miian kasvojen piirrosjälki on ärsyttävän epävakaata. Kauempaa kuvattuna, suuripirteisin vedoin piirrettynä kasvoissa ei ole valittamista, mutta muutamassa kuvassa kasvot on piirretty läheltä ja tarkkoina eikä ratkaisu ole onnistunut sen paremmin tyylillisesti kuin piirrosjäljeltäkään. Pikkutyttö Miia ei näytä söpöltä pikkutytöltä sen paremmin kuin Sirius maailman kauneimmalta tytöltä.

 

Katerina Janouch

Kuvat: Mervi Lindman

Suomennos: Anna Warras

Tammi, 2007

Pieni kirja iloisesta Ilonasta, joka rakastaa kylpemistä. Tämä on yksi niistä lukemattomista lastenkirjasarjoista, joissapäähenkilö tekee yhdessä kirjassa yhtä asiaa. Tässä kirjassa Ilona kylpee. Jokin viehätys kohdeyleisön silmissä näissä kirjoissa on, koska meilläkin on luettu loputtomasti kuinka Teemu pukee ulkovaatteet, Sanna menee päiväkotiin, ja nyt, kuinka Ilona kylpee.

Tekstiä kirjassa on vähän ja päähenkilö on piirretty lastenkirjoille tavainomaiseen tyyliin, hieman isopäiseksi ja oikein söpöksi. Aikuiselle tämän lukeminen on tylsää, kun toisen lukukerran jälkeen muistaa tekstin ulkoa. Lasta kirja sen sijaan jaksaa viehättää, kerran toisensa jälkeen. Lindmanin kuvitus, joka hauskasti vetää hieman yli realismista, pelastaa aikuislukijankin lopulta. Ilonalla on kylvyssä mukana pehmoeläimet ja laiva, ja niin – huiskis – kuvassa Ilona ja pehmoeläimet seilaavat laivalla. Kuvitus tuo esiin lapsen mielikuvitusseikailujen mahdollisuudet ja kertoo osin ehkä siitä, mikä viehätys näissä arkisissa askareissa lapselle on.